Ratkottuja pähkinöitä ja latuaaa!

Hyvä Lukijani,

joskus on vain hypättävä suksille ja lähdettävä hiihtämään vailla sen kummempaa päämäärää. Kyllä sen sitten jossain vaiheessa huomaa, minne joutuu – sanotaan vaikka eksyksiin, kuten edellisessä postauksessa kävi.

Mutta kun keli on hieno, eikä edessä esteitä, niin siittä vain sanoi Sibelius. Tässä tapauksessa hiihdin Perämerta pitkin. Olen kova tyttö siirtyilemään paikasta toiseen, nytkin on junan lähtöön vain jokunen tunti. Aika kannattaa käyttää ilokseen, siis tässä nyt Lukijani akkunan takana sisään kurkistellen. Mitä mahtaa häiskä värkkäillä? Yksi kyykistelee työpöytänsä takana pudotettuaan lukulasit roskakorin viereen. (Kurkkaan toisesta akkunasta) Tjaa, siellä kurotetaan näemmän kahvipakettia ylähyllyltä, iltapäiväkahvin aika. Tuolla on verhot edessä, mutta postilaatikolla käyty. Ja tuolla: pois sieltä huteralta kevätjäältä pilkkiongen kanssa hosumasta! Näenkö tuolla metsänrajassa jonkun kiirehtivät kameran kanssa valon nopeudella ehtiäkseen vangita säteen? Käännän katseen toiseen suuntaan. Siellä nojataan mietteisin ilmein veneenlaitaan, haaveillaan vesien vapautumisesta ja muuttolintujen saapumisesta. Hienoa sakkia joka puolella ja hienoja tuloksia!

###

Omalta osaltani vietin juuri tovin erään sairaalan it-osaston kanssa puhelimessa pähkinöitä halkoen. Ensin puhelinjonossa, sitten kahdenkin kaverin juttusilla. Että mitäs pojat, ilmoja pidellyt? Ei vaiteskaan. Ratkottiin syytä etäkoneyhteyden tökkimiseen, jotta pääsisin etätöiden tekoon. Onneksi it-porukka on reipasta. Kuin Pähkinänsärkijän pikkusotilaita, vaikka takuulla hikikarpaloita valuu kypärän alta. Ja varsinaista pähkinän särkemistä hommansa onkin. Meikäläisten on ajateltu keskittävän työtarmonsa lääkärikoulutusta edellyttäviin pähkinöihin, mutta aikaa tärvääntyykin muuhun. Ja koska hyvinvointialueet ovat kuralla, on joku hyvinvointi-inkvisiittori ilmoittanut, ettei it-ongelmiin käytetty aika ole etälääkäreille palkallista. Lienee joku yrittänyt veloittaa. Enpä tiedä, mitä tuostakaan päätöksestä joku työtuomioistuin loppuviimetteeksi olisi mieltä. Ja voiko siitä palkkaa maksaakaan, jos ei käytä aikaansa tekemällä oman alansa töitä. Joihin tosin ei tosin pääse käsiksi työkalujen tökätessä. (Olen pitkään tehnyt vain yhteen sairaalaan tiettyä erityisosaamista edellyttävää etätyötä. Pitäisi jo luovuttaa ja jättää muiden murheeksi jatkajan rekrytointi.)

###

Retkiasioihin mennäkseni kelit on olleet hienot ja ihan priimaa ulkoilukeliä pukannut! Kun nyt on ne uudet tunturisuksetkin, niin mikään ei ole saanut pysymään pois testailemasta niitä monenlaisilla alustoilla. Ylläoleva kuppikuva on maastosta, jonne ajatuksissani päädyin. Lähialueilla tuossa olen paljon liikkunut koiran kanssa hoksaamatta, mitä metsän takana on.

Läksin hiihtelemään kokeillakseni varovasti moottorikelkkauralla suksimista korvat tarkkana, etten jää ärisevän rakkineen alle. Löysin yksinäisen kelkkareitin pohjan, jota oli mukava liipotella, kun päällä oli lumihuntua vain kymmenisen senttiä. Repussa oli evästä ja Talonmiehen vanha isompi kamerakin, mutta liitelin vain transsissa kelkkajälkeä metsänsiimeksessä. Kelkkailija näytti etenevän määrätietoisesti, joten päätin kurkistaa, minne jälki vie. Teeriä oli puissa. Ne lennähtivät porukalla aina lepatusmatkan verran etäämmäs, kunnes lopulta tiemme erkanivat. Jatkoin sinnikkäästi kelkkapohjaa ja kas: lampihan täällä! Olisihan pitänyt muistaa.

Mikä auringonkilo. mikä onni hiihdellä tässä. Kettukin oli kiertänyt samaa raviuraa 😀

Kelkkailija oli tehnyt kurvin toisessa päässä lampea palaten tulosuuntaansa, joten siinä oli hyvä baana hiihdellä urassa kuin raviradalla pitkin lampea. Mikäs kiire valmiissa maailmassa on minnekään! Oikein hekottelin ittekseni, miten leppoisa on vaan suksia menemään, kun takana ei kukaan rotjake ole kannoille kilkuttelemassa tai hosumassa lepakkona kädet (ja sauvat) levällään ohi niin, että silmiään saa varoa. Aurinkokin paistoi kuin viimeistä päivää!

Siitä sitten rantapusikkoon kaatuneen rungon niskoille istuskelemaan, nauttimaan kevään valosta ja kahvituokiosta. Koirakin metsän takaa tervehti isäntänsä kanssa. Viimemainittu äkkäsi suksenjäljet ja huikkasi: ”Oletko jumissa?” Oi kiitos, mitä huomaavaista ystävällisyyttä! Kaverista me suomalaisen on opittu huolehtimaan, tuntemattomastakin. Juroja ollaan ja hiljaisiakin jotkut, mutta kaikessa jurotuksessa aina toinen silmä vahtii, että vierustoveri selviää ryteiköistään.

###

Uusia retkiä pyörii mielessä, mutta nyt ei auta kuin nousta kohta junaan. Kiskot onneksi tuovat sitten myös takaisinpäin.

Näihin puheisiin, näihin tunnelmiin Klara S

Järki jäässä ja yöksi arkkupakastimeen

Hyvä Lukijani,

päivät kiitävät, eikä mikään niistä palaa. Senpä vuoksi on edettävä puolijuoksua, ettei päivien langanpää saa kiinni. Tämä olkoon avauslauseeni, päivän epistola.

Yläpuolella oleva kuva muistuttaa muutamasta tärkeästä seikasta. Palaan niihin alapuolella, sillä en malta olla kertomatta, kuinka lähes täysin järkevä ja mitä neuvokkain ja oivallisin henkilö ajautuu amatööritason virheisiin. Sanalla sanoen: make hiking great again! Ja learning by doing kaupan päälle. Mutta mennäänpä asiaan…

###

Aamukahvipöydästä vilkaistessa näyttää keli hyvältä ja päätän lähteä oitis tutulle polkulenkille. Puoliso, edelleen sama Talonmies, aikoo lenkkeillä koiran kanssa. Varmistan aina, että tietää minne aion suunnata ja koska polku on tuttu ja lenkki alle kymmenen kilometriä, ei eväitä tai muuta tavallisesti mukana kulkevaa tilpehööriä tarvita. Vyötärölaukku saa riittää mehupurkin kera.

Lähden ajelemaan metsäseuduille ja käännyn pikkutielle. Se on aina talvisin hankalasti jäisillä urilla, niin nytkin, eikä aura-auto vielä ole käynyt. Jääurat väijyvät vaarallisen arvaamattomasti lumikerroksen alla. Auto lipsahtelee uriin ja urista pois ja ajettuani vuonna noin 1998 uraiselta tieltä katolleni ojaan päätän, etten ota riskiä. Kohdalle sattuu maastopyöräilystä tuttu sivupisto, luminen kyllä, mutta saan möyrityksi auton siihen. Kaivan lumikengät takakontista ja lähden metsiin tien toiselle puolelle. En ole aiemmin tuolla metsissä liikkunut, joten tutkin karttaa. Näyttäisi olevan jokin rakennus syvemmällä metsässä. Kiinnostun ja lähden lompsimaan. Kauriit ovat tehneet kapean polun, jota seuraan. Rakennusta ei kuitenkaan vastaan tule, kauriiden polkukin kääntyy ryteikköön. Jatkan omaa reittiä umpihangessa komeassa korkeassa metsässä.

Saavun hakatulle linjalle, liekö joskus ollut puhelinlinjaa siinä. Lompsin linjaa pitkin, latvustoissa punatulkkuystävät kommunikoivat keskenään. Hienoa on!

Vaivun aatoksiini eteenpäin lompostellessa. Saavun suon reunaan, josta suuntaan kauas suon saarekkeeseen. Kuljeskelen siellä ympäriinsä luontoa ihaillen. Katselen ylös puihin, taivaalle ja eeskahtaalle, kunnes nälkä muistuttaa itsestään. On aika palata autolle.

Arvelen paluureitin sen verran pitkäksi, että päätän oikaista suon yli sen toiseen laitaan ja siitä autolle. Tutkin karttasovellusta, tarkistan suunnan ja lähden lompsimaan. Suon toisella laidalla on vastassa hankala ryteikkö, lumikengät humpsahtavat kuoppiin, teen ehkä jonkinlaista kaarrostakin johonkin suuntaan selkeämpää kulkureittiä katsastellessa. Sitten nousen mäelle, jonka arvelen nähneeni oletetun rakennuksen takamaastossa. Laskeudun hirven jäljissä mäeltä ja saavun ryteikköiselle ojalle. Oja on tietysti jäässä, mutta maasto toisella puolella näyttää tosi takkuiselta. Siis sovellus esiin ja uusi suunta. Mitään paperikarttaahan ei ole, eihän tänne ollut edes tarkoitus tullakaan.

Katson sovellusta ja arvioin pääseväni oikealle kääntymällä helpompaa reittiä. Rompostan lumessa, nousen mäkeä, laskeudun toiselle suolämpäreelle ja pysähdyn sitten katsomaan karttasovellusta. Se näyttää auton suunnan vasemmalle. Vaihdan suuntaa ja kuljen parikymmentä metriä katsomaan sovellusta uudelleen. Nyt auto ehkä vaihtoi paikkaa ;D, sillä sovellusnuoli ohjaakin jyrkästi oikealle. Tarvon hetken aikaa ja pysähdyn miettimään. Teen konkluusion: en tarkkaan tiedä, mihin suuntaan tulisi edetä. Sovellus pyörittää, eikä siihen voi luottaa. Puhelimen akku on nopeasti huvennut, joten otan karttasovelluksesta kuvan, jossa sininen pallo näyttää sijaintini. Lähetän kuvan Talonmiehelle ja tiedon, etten ole siellä, minne oli tarkoitus mennä, vaan ks. karttaa. Kerron myös, ettei mukana ole luotettavaa opastinta, heh.

Jonkin aikaa metsässä samoiltuani päätän etsiä kohdan, josta nousin suolta mäelle. Hetken haahuiltuani ja metsää silmämääräisesti arvioituani se löytyy, huoh ja huoh. Päätän, että olkoon helkkari vaikka kuinka rankka paluupolku, niin palaan tulojälkiäni ennen kuin olen lopullisesti kierrellyt itseni uuvuksiin ja alkaa hämärtää. Olenhan liikkeellä ihan turistina ilman otsalamppua, ilman kunnon karttaa ja kompassia, yhden mehutetran varassa ilman eväitä ja ilman puukkoa ja tulitikkuja. Varpaitakin jo palelsi.

Autolla ihmettelen ääneen, miten tämmöiseen tilanteeseen voi joutua ihminen, joka kantaa naurettavan pienilläkin metsäretkillä perustason turvallisuusvehkeitä. Otsalamppu, varaparisto, tikut, puukko ja kompassi on aina mukana ja varavirta. Otsalamppuna on aina patterilamppu, jotta en ole virtapankin varassa, jos lamppu himmenee. Paperikarttaa ei käytännössä tutuissa paikoissa ole, mutta offline-kartat on. Nythän ei ollut sitäkään, koska tänne en suunnitellut tulevani. Ja kirsikkana kakussa: menen aina sinne, minne ilmoitan meneväni. Siis näköjään melkein aina. Outoja älyn jättiläisen hommia alkaa iän myötä esiintyä, sanoisin. (Liekö vieläkään Saariselältä löytynyt se ihan pikkuretkelle vaan hiihtelemään lähtenyt seitenkymppinen nainen?)

###

Ja asiasta melkein toiseen ja loppukaneettina kerron ajautuneeni aiemmasta tuntemattomaan miespainotteiseen vaellusporukkaan. Syystä, joka ei ole tiedossani, ajauduttiin ensitapaamisella siihen, että minua treenataan talvivaellusta varten. Aloitetaan kuulemma bensakeittimen käytöstä. En kissaa ehtinyt sanoa, enkä esittää vastalauseita, vaan hämmennyksissäni menin virran mukaan. Vasta kotona älysin: en ole pohjoisen tyttönä kaipailemassa kolmenkympin pakkasissa avotuntureihin telttoja liekinheittimellä lieskoittelemaan, vaihtoehtona häkämyrkytys, ei! Olen jonkun häkämyrkytykseen kuolleen pinkinpunaisen vainajan nähnyt ja toissa talvena herännyt itse kämpän häkävarottimeen (ratkaisu: vein sen ulos huutamaan*ja jatkoin unia), joten häkämyrkytyksestä olen saanut osani.

*Toiminnastani meni TTT:n eli Talonmiehen tietotoimiston kautta tieto pojallemme, joka soitti: ”No miten menee? …njaah… olet vissiin ottanut sen hälyttimen takaisin sisälle? Tuota… se ei kovin vähästä hälytä, että pitäiskö sun kumminkin usk…tai miten olet aatellut?”

Paukkupakkasista on riittävästi kokemusta jo lapsuudesta. Eivätkä kovissa pakkasissa avotunturissa teltassa makaa poromiehetkään, vaan pärräävät koteihinsa tai tupiin. Tietääkseni myöskään kotien arkkupakastimiin ei jonoteta yöpymään. Vai johtuuko siitä, ettei siellä ole kuin -18 ? Heti, kun keksin syyn siirtyä arkkupakastimeen tai -30 asteessa tuuliseen avotunturiin, otan vuoteeni ja käyn Varangin niemimaalle makaamaan. Siihen asti saa riittää talvikaasu viiteentoista pakkasasteeseen ja Sinoli pariin kymppiin. Jos tulee yövyttyä edes niissäkään lämpötiloissa.

Yksi ulkotelttayö olisi ensi kuuksi tällä edellä mainitsemallani porukalla ja toinen maltillisemman sakin reissu toukokuulla Kilpisjärvelle huollettuihin ja hallittuihin oloihin. Pohjoisen alueiden eräopas sanoi, että kun Kilpisjärvi muuttui ihmisen puheissa ”Kilppariksi”, lakkasi hän siitä kiinnostumasta. Ymmärsin, mitä tarkoitti. Mutta käyn silti katsomassa, miltä siellä nykyisin näyttää. Saattaa olla, että se riittää.

Näihin puheisiin jätän Lukijani tällä kertaa. Yritän nyt ottaa ilon irti näistä hiipuvista vuosista, jolloin on vielä mahdollisuus kruisailla maastoissa. Sitten lyön telttakankaan naulaan, otan mailan käteeni ja jään pelkästään muistelemaan reissujani. Että oli se ennen sentään! Vanhat Savotat oli selässä, kuivattua kapakalaa syötiin ja nötköttiä ja kouluun hiihdettiin kesät talvet puusuksilla. Ja hyvin pärjättiin ilman droonikuvia Didnojoelta.

Näihin puheisiin, Klara

Kevään valoa sielun perukoille

Latu johtaa teekupposelle. Omaa baarinpitoa kuusen alla viimalta suojassa. Mittarissa -16 C.

Hyvä Lukijani,

havahduin aamusella kello viisi käsivarren puutumiseen, hiivin nappaamaan valmiiksi sommitellun ulkokarsinapetini ja luikahdin takakuistille jatkamaan unia. Aamuyöstä pakkasmittari näytti vain -7, mutta aamulla -13. Kahden untuvan alla tarkeni kuitenkin hyvin ja alla kunnon R-kertoimien retkipatja + solumuovialusta. Hyvin nukutti. Mutta iskikö raikas ilma jonkun virtapiikin, kun päivä on mennyt kaikenlaista touhuillessa.

Blogiteksti on kummitellut mielessä jo useamman päivän. Onneksi virtapiikkipäivä on kuin perämoottori: kun sen kerran vetaisee käyntiin sitä ei pysäytä pirukaan. Vielä on tilkka löpöä tankissa blogia varten, vaikka kävin jo hiihtämässä. Sitten luutuilin laattioita robotti-imurin peesissä. En juuri anna sen pestä lattioita, soheltaa vaan pyörivien luutujensa kanssa puolivillaisin tuloksin.

###

Talonmiehen kananmunaostokset. 10 kappaletta etiketin mukaan ”erikokoisia munia”. Joku painovirhepaholainen lie, sillä kaikki munat olivat tismalleen samaa kutistettua mallia. Tekstin oli varmaan tarkoitus olla ”erikoisia munia”.

Hiihtolenkillä olin kieseissäni hyvästä ilmasta, joten tunnelmaa ei haitannut pakkanen, eikä santapaperiluisto. Toiseen korvaan tuli hyvää musiikkia ja ladulla oli tavanomaista vähemmän suksijoita, olivathan olympialaisten viidenkympin naiset vielä telkkarissa pyörimässä. Ihime homma: porukat istuu Olympialaisia (kirjoitetaanko se suorastaan isolla?) töllöstä tuijottamassa kuulemma kolme viikkoa (sic!). Ja sen päälle kaikki haluatkomiljonääriksi-systeemit. Eikä telkkaritöllötyksestä olla vuoskymmeniin enää oltu huolestuneita. Mutta annapa olla, jos lukee saman ajan kännykästä sanomalehtiä, tutkii kirjoja tai kuuntelee radiota ja musiikkia, niin on Kaikkien Kännykkäpahisten Ylipappi. Ihime homma, sanon uudelleen.

Disclaimer: mikäli Lukijani, jonka tiedän varsin maltilliseksi ja harkintakykyiseksi, lukeehan hän blogianikin, niin jos mielii sivusilmällä vilkuilla töllöä rentoutuakseen, suon kyllä. Uutiset tulee katsottua ja lauantaiaamun Seija-haastettelut. Nyt aion kyllä sortua MTV:n Summittiin. Jäin viimeksi siihen koukkuun. Joku siinä tangeeraa omia ”katsotaan pysyykö hengissä”- riskiretkiäni. (Jep, riskiretket.)

###

Kävin tässäkin, mutta tuo polku-ura on jonkun toisen. Mulla oli tässä uudet sukset jalassa ensimmäisellä koereissulla.
(miettii) En kyllä ihan heti olisi tuolle jäälle tosin mennytkään. Asun näillä huudeilla jonkun matkan päässä
ja tiedän, ettei ole viisasta. Joku tai jotkut on aatelleet toisin.

Mahtaako Lukijani jo viritellä Muuttolintujen kevät- sovellusta kännykkään (päivitetty, hoksasin)? Innolla täällä odotellaan siivekkäitä tulijoita. Ja kun vessan akkunasta kuulin mielestäni hyvin erikoisen linnun hassua laulua, hälytin oitis Talonmiehenkin kuuntelemaan. Ja kyl-lä, outo on! Talonmies oitis juoksujalkaa kännykkää hakemaan, ettei ehdi erikoinen lintu liidellä tiehensä! Pää kolmantena jalkana kännykkä kourassa takaisin vessan ikkunaan, jonne molemmat kurkottausimme: onnistuuko nauhoitus!? Kyllä! Ääni saatiin lakkariin ja ei kun ”lähetä”-painike pohjaan ja kaksi naamaa kurkottaa katsomaan kännykän näyttöä: mikä erikoisuus onkaan kyseessä!? Vastaus tuli nopeasti: punatulkku. 😀

###

Sitten ruokahommia. Maistuuko? Kyllä kiitos! Vaikkei meillä juurikaan ole mitään perinteitä oikeastaan minkään suhteen, niin jouluna ja helmikuussa syödään mätiä. Helmikuu on ihan must blinikuukausi, tiätsä ;). Aikanaan Talonmies teki blinit itse. Sittemmin on päädytty kaupan valmiisiin blineihin, eikä voi moittia niitäkään. Tasapainon vuoksi laitan kuvan alareunaan toisenkin ruoan, joka jakaa mielipiteitä. Nimittäin kesäkeitto, yksi mieliruoista lapsuudesta saakka, mitä moni on ihmetellyt. Mutta hyvän tähden, onhan se hyvää ja ravitsevaa 😀 Talonmies muistelee usein kauhulla koulun kesäkeittoa ja etenkin tillilihaa. Liekö Lukijanikin istunut kouluruokalassa lasittunein katsein tillilihalautasensa* äärellä, kun potut kylmenivät ja keittolantäti hoputti häipymään?

*Sanopa tuo nopeasti 10 kertaa. 😀

No eniveis, mäti ja siihen sipulia ja smetanaa blinimaton lämmittäessä selustaa, niin avot. Kyllä kelpaa! Kesäkeiton tein muuten ihan itse, kurmettitaiturin käsityönäyte! Mikähän länsirinteen viini sen kanssa sopisi, heh.

###

Palaan vielä ulkokeleihin. Joulu-tammikuu oli niin kamalaa settiä sairasteluineen ja hitonmoisine pakkasineen, että sisätiloissa oli tulla puolipäiseksi. Kun sitten kelit lämpesivät, aurinko alkoi enemmän näyttäytyä ja päiväkin piteni, niin meikäläinen on ollut kuin vasikka kesälaitumella.

Kaiken kruunasivat etelänpostin tuomat tunturisukset ja monot, molemmat istuivat kuin hanska. Laitoin kiitokset Sipooseen, tusen tack o. på återhörande. Helppoa on, kun myyjä osaa kysyä ja asiakas saa rauhassa selittää, mitä on hakemassa ja mitä ei. Metsäsuksetkin olisi kiikarissa, mutta toistaiseksi en ole saanut hommatuksi tähän autoon sopivia taakkatelineitä, sillä sisälle niin pitkät sukset ei mahdu. Mitä taakkatelineisiin tulee, on niissä semmoinen meininki, ettei edellisen samanmerkkisen auton telineet tähän malliin käy. Ne makaavat nyt autotallin hyllyllä. Kierrätyskeskus ei ota, eikä ota autokauppakaan. Ihme kerskakulutusta.

###

Metsässä aina mietin, miten riippuvainen olen metsäretkistä. Kuin kuumetauti: yhtenä päivänä huomaa, että jotain puuttuu. Tylsistyy, nuppipatterin valo kallon sisällä himmenee ja muuttuu lopulta harmaaksi. Kulku käy nuutuneeksi, mieliala apeaksi.

Jotkut kuulemma saavat samoja tuntemuksia, jos eivät pääse reuhtomaan lenkkipolulle, pyöräilemään sataa kilometriä yhdellä juomatauolla tai suksimaan spandexit vinkuen hullunkiilto silmissä. Meikäläiselle hullunkiilto iskee metsässä, käänteisenä. Sieluun tulee rauha ja levollisuus, ympäröivä luonto ui tajuntaan, lipuu kallon sisälle, tyrkkää kaiken kuormituksen tieltään ja kääntää himmenneen valon kirkkaaksi. Siihen vielä pyllynalus, mukillinen höyryävää teetä tai kahvia ja joku pieni syötävä, niin son siinä! Elämä hymyilee jälleen ja olo on voimaantunut.

Ehkä tunne on tuttu Lukijallenikin? Eikä tarvita valloituksia tai huiputuksia, lähimetsät riittävät. Isommat reissut on sitten erikseen ja kenties kesä tuo niitäkin. Lupaavalta näyttää: ensimmäinen palaveri on nousuviikolla tuntemattoman vaellusporukan kanssa. Tuleeko porukka ensi kesän vaelluskavereiksi, jää nähtäväksi. Suuntakin on vielä epäselvä, eikä se kohdallani oikeastaan ole relevanttiakaan. Oikeastaan ainut reunaehto on, etten lähde hikilenkkivaellukselle enkä suorittamaan mitään kilometripylväitä tai kansallispuistomerkkien keräilyä. Jos ajatukset kovin eroavat, teen kuten usein tähänkin saakka: menen ittekseni omine ajatuksineni. Siis miten huvittaa ja minne nokka näyttää. Tai paarustan muoniolaisen kaverin kanssa, ihan parasta seuhraa – heti itteni jälkhen ;D

Kevään valoa sieluun sinnepäin! t. Klara

Jonkun nätti kuisti, joka sattui eteen lapsenlasta kärrytellessä.

Koira tuo muistilapun blogisivuni osoitteesta.

Kuvassa työpöydälläni asuva uskollinen koira ”Vainu”.

Tekninen tiedote blogini osoitteesta.

Lyhyesti: mikäli olet tottunut hakeutumaan laadukkaan ja aina niin elähdyttävän blogini äärelle näpyttämällä hakukenttään klarasaken.com, niin tuo osoite lakkaa toimimasta maaliskuulla. Sen sijaan muut kaksi aiempaa osoitetta toimivat kuten ennenkin, ks alla. Ihan sama kumman näpyttää hakukenttään, perille tulee. Jollei jostain syystä pelittäisi, niin postia vaan tänne, niin katsotaan sanoi puoskari: helgavkv@gmail.com.

Jatka siis näistä jommalla kummalla:

klarasakenkirjoittaa.com

klarasaken.wordpress.com

Sama tarinan muodossa 😀, samma på finska

Olipa kerran Klara Saken, joka osti blogilleen asunnot WordPress-talosta. Mutta voi onnetonta: osti vahingossa kolme asuntoa. Yhden ovessa luki klarasaken.wordpress.com, toisen ovessa klarasakenkirjoittaa.com ja kolmannessa klarasaken.com. Näistä Klara päätti pitää voimassa kaksi, siis nuo mustalla kirjoitetut. Koska siten säästää puhdasta riihikuivaa rahaa. Ja eläköidyttyään (melkein jo) Klarasta on tullut penninvenyttäjä (melkein).

Hip hei, kevät tulee kohinalla! t. Klara

Kodin takametsästä, ei hiihtokeskuksesta 😀

Arjen luksusta – tässä ja nyt

Hyvä Lukijani,

rääppiäiskaakkua tarjoillen toivotan hyvää ystävänpäivän jälkiaikaa. Montako nettisovelluksesta lainattua puolivirttynyttä ruusukimpunkuvaa singautit linjoille? No, vitsillähän minä. Sain Sveanmaalta Alla hjärtans dag-toivotukset ja sveduille aina samalla mitalla takaisin, eikö totta. Svedut on niin sydämellisiä kansankotilaisia, ettei niillä ole ystäviä. Niillä on vaan kaikkien sydämet. On sekin jotain 😀

Ja nyt kun olen saanut pilkatuksi rakkaat länsinaapurit (muita rakkaita naapureitahan meillä ei ole), niin siirryn päivän eli 15.2.26 Hesariin, jossa oli oivallinen elämänviisaus professori Soile Veijolalta Lapin yliopistosta. Laitan oikein omalle rivilleen. Se menee näin:

”Luksusta ovat asiat, jotka ovat itselle erityisen mieluisia ja arvokkaita, mutta joista vallitsee omassa elämässä niukkuus.”

Ai, että on laittamattomasti sanottu. HS-juttu käsittelee Lapin luksusmatkailua ja sisältää muitakin viisauksia. Menemättä niihin tyrkkään Lukijani mietiskelyn polulle: mitkä ovat oman elämäsi luksukset? Kirjaan tähän omiani. Niistä ei vallitse niukkuus, kun tarkasti katsoo, vaan ne on arjen luksusta, joka minusta on luksuksen syvin olemus. Siis tässä ja nyt, juuri tänään. Huomisestahan ei voi tietää.

Aamuluksus: heräsin klo 5.30 siihen, että joku liikkui talossa taskulampun valo päilähdellen. Kuulohavainnon perusteella paikansin hiippailijan olohuoneeseen, jossa kuulosti aukovan vitriinin ovia. Säntäsin paikalle viittä vaille hiilihanko kädessäni. Hiippailija osoittautui Talonmieheksi. Oli havahtunut ilmalämpöpumpun sinivalon vilkkumiseen ja ryhtynyt Man Style-tyyppisesti etsimään laitteen säätökapulaa. Kas kummaa, sitä ei oudoista hakukohteista löytynyt, joten jumiutui keskilattialle tuijailemaan lampulla eeskahtaalle: ”Ei löyvy, ei mistään, ei näy, ei missään ole.” Nappasin kapulan maljakosta, joka sattui olemaan likipitäen lampun valokeilassa. Saatiin tilanne hallintaan. – Arjen luksus: iän myötä kehittynyt kärsivällinen ymmärrys, kun pitkäaikainen elämäntoveri ei ikinä löydä mitään. Mistään.

Aamupäiväluksus: kykenemättä enää nukahtamaan hyppäsin vaatteisiin ja painelin metsiin. Mikä upea keli, mikä ilman raittius ja hiljaisuus! Arjen luksus: liikkuminen upeassa, raittiissa kelissä hiljaisessa metsässä!

Takaovesta pääsee lähimetsiin. Kuva eiliseltä.

Päiväluksus: jälkeläinen viestitti palautuneensa raskaasta työputkesta ja toivoo voivansa viettää vapaapäivänsä kanssani paikallisilla poluilla alkaen huomenna klo 8, loistava starttiaika. Samoja polkuja muistan kulkeneeni häntä vatsassani kantaen, hän sittemmin kantorepussa lastaan kuljettaen. Nyt talsitaan polulla peräkkäin. Arjen luksus: hyvät välit läheisiin.

Iltapäiväluksus: saan kirjoittaa Lukijalleni monenlaisten kiireiden jälkeen. Oliko kiireissä arjen luksusta? Oli. Sain auttaa mukavia potilaita mukavien työkavereiden ympäröimänä. Ja työmatkalla junassa ilahdutti kuinka me suomalaiset huolehditaan toisistamme, luotetaan toisiimme ja vedetään yhtä köyttä vähäeleisesti. Menemättä matkan yksityiskohtiin kerron asuvani pohjoisessa ja kulkevani paljon junassa, joka etenkin sesonkiaikoina pullistelee ulkomaalaisia turisteja ja pohjoiseen lomalle matkaavia etelänvareksia. Näillä spekseillä tulee joskus vastaan nk. tilanteita, joissa toista tarvitaan avuksi. Arjen luksus: suomalainen yhteishenki.

Talven luksusta. Tässä oli roimasti pakkasta mukana.

Yhteenveto luksuksesta: Luksus koostuu pienistä asioista, pienistä teoista ja mielenlämmittäjistä, mun näkökulmastani. Ja avautuuko iän myötä luksus-sanalle suorastaan toinen merkitys kuin nuorempana?

Tätä mietin nyt, kun mieleen palaa taannoinen jutustelu ollessani asiakkaana erään ammattilaisen näpeissä. Tämä mukava rupattelija on erityisen kiinnostunut retkisuunnitelmistani ja kyselee niistä tarkkaan. Huomaan aina olevani suu soukalla, etten anna syttöä luksuselämäkateudelle. Sillä luksukseltahan tämmöisen puolivilliä ja vapaata eläkeikää rellestävän vanhuksen elämä näyttää, kun sitä sorvilta päin tutkailee.

Vai mitä?

kysyy Klara

Ei ollut terminaattorin toimia, vaan tahattomasti revähtänyt tuohenpala.

Konehuone kunnostettu

-22 C. Jotenkin kuin yli 30 asteen pakkanen olisi, hyytävää on!

Hyvä Lukijani,

saatiin wordpressin häiskien kanssa roottorit oikaistua ja ramppa kalakattaa (vanha sanonta). Mukava oli tsättäillä wordpressin Steven kanssa. Lopputulos olikin sama kuin jälkikäteen aatellen joku vuosi taapäin, jolloin sorruin samoihin säätöihin. Stevet ei silloinkaan kyenneet auttamaan. No, sama pää kesät talvet. Mulla ja stevellä.

###

Asiasta toiseen eli status praesens: Talonmies ajautui pakkaspäivinä synkkyyden esikartanoihin. Kun ammattikuntani maneeri on ratkoa asiat heti, sanoin: ”Lähdepä piristävälle pelireissulle?” Tuossa tuokiossa oli liput kourassa, pakaasit auton takaluukussa ja autonkeula kohti lähintä lentokenttää. Sitten vain, että ”Heippa! Haen tästä viikon kuluttua! Hauskaa reissua!” Ja sinne meni. :D. – Nämä eläkeläisten taajaan tapahtuvat lentoretkeilyt on tietysti ilmastosyntiä. Mutta joka siitä huolta kantaa lohduttautukoon, että kohta kuollaan ja ilmaston pilaaminen siirtyy muiden harteille.

###

Koiran yksinhuoltajana on kiirettä. Talonmies on opettanut sen tarkkaan rytmiin. Sillä soi herätyskello ennen seitsemää, joten ammutaan ulos ja puolijuoksua kus`tolpalta toiselle. Sitten rakettipaluu kotiin ruokakupille. Se on minun koirani, mutta herkästi ruohottuu Talonmiehen seurassa, koska ovat paljon yhdessä ja kuulemma ”vain hyviä kavereita”. Palautuu ruotuun, kun olen sen kanssa enemmän. Erikoinen luonne aiempiin samanrotuisiin koiriimme verrattuna. Äärimmäisen kiltti, miellyttämishaluinen ja ihmisrakas. Mutta myös kova puhumaan, kova hälyttämään äänistä ja oudoiksi tulkitsemistaan tilanteista. Vahtiviettiäkin on yhdistyneenä äärimäiseen ihmisrakkauteen. Varkaista hälyttäisi raivokkaasti ja rientäisi sitten ottamaan vastaan kuin kauan kaipaamiaan rakkaita ystäviä.

Hyt on hienoja värimaisemia pakkasen siveltimestä.

Allaoleva kuva ei ole kolaripaikalta, vaan keittiöstäni,välipala- tai aamupalavinkki.

Laitetaan astiaan alimmaksi 1 dl kaurahiutaleita, höyryttämättömät kaurahiutaleet on parhaita tähän. Päälle desi marjoja, tässä mustikoita. Sen päälle 1/2-1 purkkia jogurttirahkaa ja marjasoppaa. Jogurttirahkaa kun vähän venkoilee tuommoisille aivopoimuille, niin soppa sopivasti imeytyy kaurahiutaleisiin. Voi laittaa sokeria johonkin väliin. Käytän sokeritonta soppaa ja Hermesetas-liuosta.

###

Pakkaskausi saisi pikkuhiljaa hellittää.

Ikäkö tekee vai mikä, mutta hiton kylmältä on tuntunut, vaikka eihän nämä mitenkään poikkeuksellisia kelejä näillä leveysasteilla ole. Kevätauringon kilo mielessä päätin harkinnan jälkeen ilmoittautua mukaan Käsivarren hiihtoreissulle loppukeväästä. Sain suksetkin hommattua etelän myymälästä, josta olen ostanut kajakkeja noin 25 vuotta. Uskallan mainostaa: Bearwater Sipoossa. Asiakaspalvelu on aina ollut priimaa. Asun hyvin kaukana Sipoosta, mutta tavara on kulkenut ongelmitta susirajoille yörekkojen kyydissä. Täällähän ei retkiluistin- tahi tunturisuksikauppa kannata, kun välineiden ostajia ei ole suuria määriä poislukien jotkut hiihtokeskusten liepeillä olevat alueet. Eipä kyllä Tampereellakaan näyttänyt meikäläiselle sopivan pituisia suksia olevan jäljellä. Vanhat Madshusenit kävi aikanaan kanssani Haltin laella, mutta ajan patina on iskenyt sekä niihin että hiihtäjään. Tunturihiihtomonotkin on käyneet pieneksi. Ehkä jalkaterä vuosien käytöllä pikkuhiljaa venyy? 😀 No, Sipoosta rekka tuo monotkin. Alankin tässä iloita keväthiihdoista.

Näillä konehuoneelta pursuavilla puheilla Teitä tervehtii Klara v.d. Köchel-Verzeichnis

Ps. Bling, nyt ne wordpressin stevenit näyttää ottavan yhteyttä. Hyvää huolenpitoa on.

Tiedoksi, jos yhteys pätkii…

… että kohdallani wordpressin konehuoneella on jonkin verran pulmia. Ei mitään hakkerointia, eikä tietoturvaongelmia. Ongelmat liittyvät omaan kirjautumiseeni omalle blogisivulle Äpplen sisäänkirjautumista käyttäen. Steve ja kumppanit wordpressiltä selvittävät ongelmaa parasta aikaa.

Jos blogini nyt tilapäisesti joksikin päiväksi vaikenisi tai pimenisi, tulee se joka tapauksessa klarasakenina aloittaman uudelleen lähipäivinä. Katsotaan mitä chattiyhteydellä wordpressin poikain kanssa aikaan saadaan. Ovat kovin auttavaisia kyllä.

Minut saa tarvittaessa kiinni tästä gmail-osoitteesta: helgavkv ät gmail.com. Mikäli näyttää, että blogini katoaisi wordpressistä, voit laittaa tähän helgavkv-postilootaan viestin niin kutsun sinua takaisin. Helgalla on myös fasepuukki. Siellä on aika vähän päivityksiä, mutta pitäisi toimia normalisti kyllä. Kokeilen vielä kun chattaily wordpressin kanssa rauhoittuu.

Saattaapa ollaa, että jo muutamassa tunnissa piuhat ovat järjestyksessä ja homma pelaa kuin ennenkin.

Kaikenlaiseen on jo sähköisten järjestelmien kanssa tottunut, ettei uutta auringon alla.

Teidän Klara S

Aivoni mun ajattelevi

Hyvä Lukijani,

lueskelin vanhoja blogitekstejäni ja ajattelin nuorison koodikielellä, että vmp. Tohtoritutkinnon suorittanut kollega, sivistynyt ja hienostunut, keskeytti kerran puheeni. ”Sanoit vmp… en tiedä sitä… mikä lyhenne se on?” Kehoitin kysymään vastaantulevalta murkkuikäiseltä. Tuntee kyllä medisiinisen vokabuläärin lyhenteineen, viinilajit ja haute couturen, mutta lapsettomana on teinien käyttämä puhekieli ja lyhennearsenaali jäänyt tuntemattomaksi. No, medisiinallakin pärjää melko pitkälle, shokeeraavia lyhenteitä nääs piisaa. Vmp elää sitten toisenlaisessa kasvuympäristössä. Vinkiksi kerron, ettei vmp tarkoita pelkästään ”vapautus muusta palveluksesta”. Näköjään google tarjoaa sitäkin. 😀 Tyrskähdin.

###

Yläkuvan tuntematon miesoletettu pääsi kameransilmään jouduttuaan oikean aivopuoliskoni uhriksi. Se alkoi askarrella miehelle anamneesia. Ana-mnesis, esitiedot.

Kas, lenkillä kulkenut mies on leski, joka pitkän ja hiljaisen viikonlopun jälkeen lähti sunnuntaikävelylle raitistellakseen. Vaimon kuolema on ottanut voimille, mutta kevättä kohden suru alkaa hellittää. Kaamoskin selätettiin ja on aika kaivaa kevyemmät lenkkikengät esiin. Elämä voittaa! Myöhemmin keväällä tullaan näkemään, kuinka mies puuhailee ahkerasti vaimon alullepanemassa hyötypuutarhassa, jardin potager. Naapurusto huokaisee helpotuksesta. (Päätän tarinansa hyvän sään aikana tähän ja päästän miehen menemään.)

Aivan totta ja tähän, täysin viattomalle, tuntemattomalle miehelle kehittämääni stooriin viitaten kysynkin itseltäni: aloitinko blogipäivitykseni vmp-lyhenteellä? Kyllä, ja kombinoin siihen tämän kappaleen vuoksi vielä M.O.T:n. Siis vmp + M.O.T.

Joko Lukijani ajatteli allekirjoittaneen ajautuneen Linnunradan Käsikirjan viitoittamamiin sfääreihin? Vastaan reippaasti tulevalla virallisella kielellämme: njet. Nopealla väistöliikkeellä eliminoin Lukijan ällistyksen ja pelonsekaisen parahduksen: miten niin njet! Lukijani on oikeassa: vaihtoehtoja on. Viranomaistiedotukset voivat jatkossa olla kaatuneen risuaidan tyyppisisistä töherryksistä luettavissa ja eduskunnassa esitetyt puheenvuorot käsittämätöntä nokkahuilunsoittoa. Mene ja tiedä.

Asiaan liittyen kerron, että tultuani viikolla liikuntalajin harjoituksista suoristelin ls-rankaa parhaalla alustalla eli olohuoneen kovalla puupöydällä, matalajalkaisella. Ainut paikka, johon ei koira pääse kylkimyyryyn. Nojatuoliin viritin iPadin, aukaisin linjan Davosiin ja ryhdyin kuuntelemaan. Siellä alaraajalaskimoiden vajaatoiminnasta insufficientia venosa chronica ja kenties muustakin sairaudesta kärsivä vanhus luetteli loppumatonta tooraansa. Puheenparsi oli monipolvinen (kuten ovat kirjoituksenikin, mutta takaan: olen eri henkilö). Heräsin pöydältä koiran yrittäessä nuolla naamaani, mutta toosassa paahtavaa laskimovaivaista vanhusta torkahtaminen ei ollut häirinnyt tippaakaan.

Onni, että todennäköisyys päätyä kanssaan samaan saliin on hiiliatomin luokkaa. Jos hänellä olisi mikrofoni ja minulla näppäimistö, ei paikalla olisi muutamaa satraappia lukuunottamatta enää ketään muuta. Kaikki muut olisivat paenneet.

###

Nyt kuukauden sairastelun jälkeen kunto alkaa palautua ja päädyin suolle liukulumisuksimaan. Lunta tarvittaisi lisää, niin takkuista on mättäikössä eteneminen. Pahin kanto kaskessa on kuitenkin sormien ja varpaiden palelu. Takuulla olen toistuvasti sitä täällä manannut.

Mutta harmittelen, sillä moni innon kiehauttama talvinen retkisuunnitelma tyssää heti alkuunsa kysymykseen: entäs sormet ja varpaat? Ostin lämmitettävät sormikkaat, jotka otin suohiihdolle kokeiluun. Pakkasta -11, ei siis paljon, mutta riittävää lämpöä ei näppeihin tullut. Tiettävästi valtimopuustossani ei ainakaan suurta häikkää ole selittämässä tätä. No toisaalta olen sitä ikäryhmää, jolla valtimoseinämät ovat enemmän tai vähemmän kalkkiset – realiteetti.

Keväthiihtoreissu olisi tarjolla Ylä-Lappiin, mutten taida uskaltautua, vaikka varaustupavetoisesti mentäisi. Tunturisukset ja monotkin olisi uusittava. Kokemustakin kunnon hiihtovaelluksesta on tosi vähän, sekin vielä. Mietin kuitenkin jonkun viikon mitä vastaan.

###

Näihin puheisiin ja hyvää alkavaa viikkoa, toivoo Klara

Tikulla silmään-sarja eli vanhoja muistellessa: Kuusamo

Hyvä Lukijani,

talvisydännä on hyvä tutkailla vanhoja kuvia. Se on ikääntyvän väestön perusharraste. Pääsee nääs luennoimaan nuoriso-osastoille, miten aikanaan sentään… ja nuoriso palaa halusta saada kuulla kaiken, yksityiskohtia myöten. Kun Lukijakuntani tiettävästi koostuu elämänkokemuksen ritarikunnasta, tohdin laatia satunnaisen sarjan.

Aloitetaan Kuusamosta. Se on Pohjois-Pohjanmaata, ei Lappia. Rukatunturi on oikeasti Rukavaara, mutta tulkittiin tunturiksi matkailusyistä. Rukan pääomistaja on Ahon perhe, jolla on myös Pyhätunturi. Varmalta taholta olen kuullut, että ”Levi”-tyyppinen liikeidea keskittyisi Rukalle. Siksikin, että Pyhätunturilla maanomistus rajoittaa ”levittymistä”.

Kuusamolainen lukijani tietää Kuusamon helpoksi asuinpaikaksi. Jollei siis satu synnyttämään tai saamaan tukosta sepelvaltimoonsa tai aivoverisuoneen. Sairaalan ovi on lähempänä kuin lähin lankapuhelin, meinaan 230 kilometrin päässä Kajaanissa tai Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Lanssiauto sinne huristaa tai kopteri lepattaa, mikäli lentosää sallii, eikä ole muita kuskattavia. Verrokkina: helsinkiläinen kärrättäisi synnyttämään Poriin, Mikkeliin tai Lappeenrantaan sillä erotuksella, että osa matkasta menisi ripeästi moottoritietä.

Kuusamossa, etenkin Rukalla, tuli nuorena pyörittyä, joskus oli kämppäkin. Luovuttiin jouduttuamme keskelle meistä riippumatonta juridista prosessia. Se alkoi kuormittaa ja siirryttiin tyynemmille vesille, henkisesti ja fyysisesti. Onhan se niinkin, että moni etsii yksinäistä rauhaa. Kansallispuiston kävijämäärätkin paisuivat, ulkomaalaisia alue kiinnostaa ja kotimaassa on retkeilybuumi. Kaikki ovat kuitenkin yhtä oikeutettuja luontoon ja erämaisia paikkoja maasta löytyy, jotkut niistä suorastaan erämaisempia kuin suositut erämaaksi nimetyt alueet.

Nettitiedot kertovat Rukalla olevan Iisalmen verran porukkaa sesonkiaikoina. Paljon on massatapahtumiakin kuten kisoja ja mm. NUTS-polkujuoksutapahtuma Karhunkierroksella (22.-23.5.26). Se juostaan myös Ylläs-Pallaksella (17.-18.7.26), Pyhällä (8.8.26), Syötteellä (12.-13.6.26) ja lisäksi pienempiä tapahtumia muualla. Järjestäjä ilmoittaa nuo ajat alustavina. Hyvä tietää retkisuunnitelmia tehdessä, ellei aio juoksijoiden sekaan.

Kitka on tuossa kuvanottopaikan ja kallion välissä. Kastuin kunnolla tuolla reissulla.

En pidä kirjanpitoa blogiteksteistäni, joten pelkään toistelevani samoja Seniorimuisteluita. Mutta mieleenpainuvimpia kokemuksia voinee toistellakin. Tohdin siis kirjata Kuusamon muistoja ja paikkoja. Lukijani hypätköön yli, jos on jo sata kertaa nähnyt. Osa kuvista on toki Lukijalle tuikituttuja paikkoja, mutta voinee vielä makustella. Myllykosken ja koko PKK:n skippaan Jyrävää lukuunottamatta, niitä kuvia on joka puolella.

Käylänkoski on hieno! Kuvaa ei nyt ole tässä, mutta karsea muistikuva on, vaikka tapauksesta on aikaa. Nostin Käylässä sillan levennyksellä kajakin auton katolle ja aukaisin takaluukun ottaakseni kiinnitysliinat. Hups, paattihan oli vielä irti! Onneksi oli puolituntematon, salamannopea melojaporukka kiinnittämässä omia veneitään valmiina ryntäämään hätiin. Ei posahtanut paatti keulapellille. Btw, koskea ei melottu, vaan tultiin melomasta Savilammelta Jäkälämutkaan (Taivalkönkään ohi tietysti kannettiin). Paatit tuotiin autojen luo erillisellä kuljetuksella.

Kiutaköngäs kompensaatioksi ja Reino Rinteen kunniaksi.

Kiutakönkäälla on sesonkiaikoina vilskettä. Kiutakönkään on jotkut huimapäät laskeneetkin. En suosittele, kellekään. Henkensä saa helpommallakin läheltä piti-tilanteeseen halutessaan.

Tämä taitaa olla Ruoppijärveltä, jos en ihan väärin lokalisoi. Tuolla ei ole ainakaan aiemmin ollut kulkijoita. Rotkojärvi, joitakin mökkejä siellä muistaakseni oli. Tämä on jonkun vuoden takainen kuva.

Samoilla seuduilla on Akonlahden mykistävä tukinsiirtosysteemi! Eipä ollut sielläkään ketään. Kovan työn opvet aikanaan tehneet tukkien vuoksi! Rännejä pitkin on kampe siirretty Kitkan puolelta Livojärveen.

Tästä tulee nyt matkailumainospäivitys, mutta jos Livojärven ranta Posiolla (Posio-Taivalkoski- tien varrella) on käymättä, niin se on minusta yksi upeimmista paikoista pohjoisessa Suomessa. Kuvan pukkaan joskus myöhemmin. Kesäsesonkina siellä on paljon asuntoautoja ja kulkijoita, mutta kompensaationa tädit, jos vielä myyvät kotileipomotuotteita siinä.

Hyppään takaisin Kuusamoon ja Ristikalliolle. Lukijani toki täälläkin todennäköisesti käynyt.

Ristikallio siis yllä. Sinne ajellaan Rukan ohi kohti Sallaa eli käännytään Käylään ja siitä puotellaan Käylän ohi, kunnes tulee isohko P-paikka oikealla. Ennen P-paikkaa on kyllä selkeä opaste. Sanon tämän näin tarkkaan siitä syystä, että paljon tuolla ajelleena olen silti aatoksissani useamman kerran puoellut hyvän pätkää kohti Kemijärveä ennen havahtumista. Ristikallion polun alku on muuten alkuperäinen Karhunkierroksen lähtöpaikka. Hautajärven lähtöpaikka on tehty vasta myöhemmin ja kulkee ensin Savinajoen vartta, jossa on…

…Rupakivi ja mun retkipiriste. Pahoittelen kuvan huonoa laatua.

Noilla Savinajoen ja Rupakiven rantaseuduilla tuli kerran yksi nainen kiireisenä vastaan ilman kantamuksia ja kysyi multa kiertosuuntaa. Jäin sanattomaksi, joten jatkoi menoaan. Mistä lie kyse sitten. Kerran Pähkänän alapuolen polulla puolilta öin polkujuoksija kysyi missä on uimaranta. Oli juoksemassa luontokeskukselta Rukalle. Siinä on Kitkajoki, jossa silloin oli pitkälle saakka parikymmensenttistä matalaa kivikkoa. Oulankajoen rannalle kerran kajakilla pysähtyessäni melova pariskunta rantautui kysymään pitkäkö matka on vielä ”sinne missä tämä joki loppuu”. Joki loppuu Venäjällä. Oli kyyti odottamassa ja matkaa vielä jäljellä Jäkälämutkaan, jonne oletin heidän viimeistään pysähtyvän :D.

Nämä on jääneet mieleen samoin kuin monimutkainen rantautumissohellus Siikauopajalle Oulankajoen koillisrannalla. Siellä näyttää olevan geokätkö edelleen (GC2DBN7 Oxbow lake Siikauopaja). Mieleen on jäänyt myös pusikosta hyppääminen rantahietikolle Nurmisaarenniemessä parinkymmenen sadetakkiin pukeutuneen naisen eteen, ryhmämatkalaisia melontayrittäjän kanssa tauolla. Harvoin olen ollut tilanteessa, jossa parisenkymmentä sadetakkinaista hiljenee kuin veitsellä leikaten katsomaan puskasta pomppaajaa. Selitys: etsin geokätköä, minkä yritin selittää heille. Hullun maine ehkä silti leijui kauniin Oulankajoen rantahietikolla poistuessani.

Halosen uuniin kannattaa ehdottomasti kavuta. Mahtaakohan olla vielä sallittujen paikkojen kirjoissa? Komea uuni, jonne mahtui meikäläinen seisomaan. Luolan suuaukon vasemmassa reunassa näkyvät Talonmiehen kintut. Jäi henkivartijaksi uuninluukun ulkopuolelle. Luolassa kerrotaan asuneen Halonen, joka kävi tekemässä pahoja lähikylässä, karkotettiin ja asusteli jemmassa luolan uumenissa. Mene ja tiedä sitten. Mikäli Lukijani sattuu olemaan Halonen, olisin kiinnostunut kuulemaan sukukronikkansa 😀

Mun yksi kalleimmista aaerteistani on Suomen luolat-kirja (Aimo Kejonen et al. Salakirjat 2015), jossa on koordinaatit luolalle: N 66° 14′ 32.858 E 29° 17′ 28.886. Juumaan päin ajetaan, siitä oik. Ryötingintielle, josta 3 km ajon jälkeen vasemmalle Halosenvaaraan. Luola on jyrkässä kalliorinteessä, ihan helppo ei ollut sinne laskeutua, miten lie nykyään. Luolassa ei saa asustaa, tämä tiedoksi innokkaimmille. Hieno paikka!

Viimeinen kuva on paikasta, joka on Kuusamon Suorajärvellä. Tämän kuvan varmasti olen joskus esitellytkin, mutta näkymä tuosta rannasta on käynnin väärtti etenkin, jos haluaa vähän rauhallisemmille seuduille välillä ainakin.

Ja näiden kesäisten kuvatunnelmien kautta palatkaamme tähän vuodenaikaan Kuusamon metsään.
Kuva on toki otettu useampi vuosi sitten. Valo tulee laskevasta auringosta, ei rinnevaloista.

Lompsis ja lompsis lumikengillä koira vasemmassa ja sauvat oikeassa kädessä. Hikisiä reissuja, vaan tulipa tehdyksi ja virkistävä reissu jokainen. Lumikengät on mieluisa kulkupeli, mutta ongelmaksi tullut sopivat kengät. Pitäisi olla pari numeroa liian suuret, jotta sukkia mahtuisi varpaiden palellessa. Mutta samalla pitäisi olla jämäkät, ettei jalan nosto ole liian rankkaa. Sähkösukat on hankinnassa. Jos on kokemuksia hyvistä merkeistä, niin mieluusti otan vastaan.

Tähän päättyy Tikulla silmään-sarjani Kuusamon osuus. Kiitos Lukijalle, kiitos Kuusamolle! Kuusamossa en enää juurikaan kulje, mutta etenkin eteläpohojalaaset tuntuvat siellä alavariisa ramppaavan. Kuulee kiivaimmat kuulumiset. 😀

terveisin Klara

Nitistettyä Nuuttia, soutajia ja noituuksia

Hyvä Lukijani,

Nuutti-Talonmies keräili joulukoristukset komeroon odottamaan tulevaa joulukuuta. Juuri ja juuri ehtii paatin laskea vetehen, kun Kulkuset taas :,: kilisee :,: marketeissa. Siihen mennessä ikäisekseen kovin vikkelä, rapakon takana asuva Don Nuutti ehtii hajottaa lelunsa. Mutten mene aiheeseen syvemmälle. 😉

###

Pannulappu pesty. Muu osa kuvasta on tekoälyn ideoimaa. Otin kuvan kuivauskaapissa
kuivumassa olevasta patalapusta ja käskin tehdä loput, humoristisessa mielessä.

Pannulappujen pesemiseksi meni homma täällä ilmoja pidellessä ja yskiessä. Toivottavasti Lukijaani ei sisällä lusiminen ottanut yhtä paljon hermoon kuin meikäläisellä. Ja kun pannulappuja ruvetaan juuriharjalla jynssäämään, on aika kysyä peililtä: ”Tähänkö on tultu?”

Aikaa jäi myös kaikenlaisen joutavan miettimiseen. Kuten: kumpiko ensin on vanhaintalossa, Talonmies vai allekirjoittanut. Talonmies väitti olevansa ensin. Perustelu: ”Ei ne saa sua kaikkien telttojes kanssa mihinkään huoneeseen mahtumaan kumminkaan.”

Luojalle tms. kiitos tänään oli voimia ja etenkin ilmoja lähteä luistelemaan! Lähellä on luistinkenttä, jota tulee hyödynnettyä, kun alueen kläpit on koulussa ja areena auki! Yksin saa painattaa, ei siellä muita muoreja tapaa jäänpintaa kiitämässä, eikä vaareja lätkää lämimässä. Missä ne piileksii? Jokainenhan meistä on opetettu luistelemaan. Oi tuo laji! Pelkkiä euforisia tunnelmia, kun puolihokkareilla kiitää ja nenä puhkoo tuulta. Talonmies ei luistelusta piittaa. On aikapäiviä kuskannut hokkarinsa rottien pellolle. Muistaakohan Lukijani, koska viimeksi nauhoitti luistimet jalkoihinsa? Oikein hyvää tasapaino- ja lihasharjoitusta ikäisellenoi, kypärä päässä tietysti.

###

Maistiaiset päivän kelistä. Täällä en ollut luistimet jalassa, vaan oli koiranroikale narun päässä.

Luistimista puoli-Salkow suoraan soutuveneeseen, viikonlopun hermopelin keskusnäyttämöön. Lupaan: en rasita Lukijaa paljon, onhan stooria jo eri lähteissä pyöritelty. Kirjaan, mitä ajattelen.

Ensimmäätteeks: hyvä, ettei kuollut. Toiseksi: luin taannoin Annika Hytösen soutaja-Saariosta kertovan kirjan (WSOY 2024). Sai selitystä touhulle. Kolmanneksi: en ihokastani revi soutuhommien takia toisin kuin eräät, jotka ropottivat viikonloppuna äkäisiä viestejä puhelimeeni. Joku soutaa omia fiksaatioitaan, mitäs minä siitä hermoilemaan. No tunnustan, että vuorelta hyppijät (base jump) kyllä vähän harmittaa. Heitä ei tunnu hidastavan, vaikka vierestä kaveriporukka lakoaa. Kuoleman kanssa flirttailijoita.

Saario sen sijaan yritti etsiä paikkaansa merihistoriassa, elämyshakuisuuteen koukuttunut. – Nyt siis sain minäkin sanani sanoa aiheesta. Ja Saariolle kaikkea hyvää, vaikken faninsa olekaan. Ihminen hänkin kuitenkin on. Ja muistutan (ehkä olen kertonut) tapauksesta, kun syvästi säälin pakolla alttarille joutuvaa Monacon miniää saaden sairaalan kahvihuoneessa uskovaisen ihmisen silmilleni: ”Säälit tuommosta rikasta ihmistä!” Veti hiljaiseksi ja mietteisiin. Näinkö Raamattu opettaa? Eikö ihminen ole arvokas itsessään, an Sich ihokkaan väriin, kuosiin ja koruihin katsomatta, ihmisenä? Ja asetan heti jatkokysymyksen: kuinkas itänaapurin tsaarin ihmisarvon kanssa? Jään vaille vastausta itseltäni.

###

Kirjoista vielä: kuuntelen prof.emerita Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa ”Itsekkyyden aika”. Njaah. Taannoin näin jonkun haastattelunsa ja aattelin: ”Oukki-doukki, taas yksi elämänkaaren iltaruskossa katkeroituva syyttelemässä väärinkasvatettuja jälkeenjääviä”, näitähän meinaan riittää.

Kirjan alkuosa vahvisti käsitystä, mutta pitemmälle edettyään alkoi valoakin näkyä. En nääs yh-tään pidä ”pilalla, pilalla, pelkkää p*kaa tilalla”-mentaliteetistä. Sellaisen tunnelman lietsomisesta ei hyödy kukaan. Ja toisaalta: olen tavannut kuolemaansa silmästä silmään katsovia, joiden murheet liikkuvat muissa sfääreissä kuin se, kuinka pieleen joku on mennyt tai paljonko ”protskua” on ”vegehöttelössä”. Pahoittelen näkökantaani. Se on syntynyt vuosien myötä elämän arvon hahmottuessa. Ja että elämästään on joka päivä iloittava. Sillä niin omnipotentti ei ole kukaan, että pystyisi vuoria siirtämään. Meikäläinen on vaan 0,000000012 prosenttia maailman 8,3 miljardista ihmisestä. Joku muu voi olla omasta mielestään enemmän. Niitä tyyppejä näkee ainakin mediassa ja reaalielämässäkin.

Kääntäen: on helppo räpättää, miten pilalla kaikki on ja asiat vain huononee, kun

a) on vielä niin nuori, että ”elämän loppuminen ei vaan oo mun juttu, mut mä pelastan maailman vääryyksiltä” = nk. moraalinen ylemmyys

b) on jo niin vanha, että virkistää mieltä saadessaan ahdistaa pilaantuneita jälkeenjääviä. Joilta kadehtii elonpäiviä, sileää nahkaa ja tuoreita aivoja. Nk. paha noita-efekti (huom. noita = sukupuolineutraali henkilöoletettu)

###

Kas, näihin iloisiin asioihin päätän kepeän jutusteluni täältä tähän, toivotan Lukijalleni iloa lahjansa kanssa, elämänlahjansa siis, ja toivotaan, että pukki ei syö meidän kaalimaan vartijaa!

Voimia, iloa ja eloa toivoo Klara vdKV

…joka ei hitto vie taaskaan millään jaksa Sinuhe Egyptiläistä kuunnella loppuun, moneskohan yritys, joka jää puoliväliin. (Haukottelee.) Olkoon kuinka valtaisan arvostettu opus tahansa. Tiedän parempia, omasta mielestäni.